Poika leikkas itse omia hiusiaan & tyylissäni kausisävy

Moni äiti, varsinkin tyttöjen äiti varmaan tietää sen, että lapsi voi itse pienenä/nuorena vähän klipsiä omia hiuksiaan varsinkin etuhiuksiaan.Hyym täälä yksi bloggari, joka allekirjoittaa tämän. Kuvakin löytyy arkistosta, kun otan kampaajataidot omiin käsiini jo pienenä ja klipsasen etuhiuksista palan  pois. Seuraavana päivänä tarhakuvaus ja lopputuloksena etuhiuksissa kiva lovi :) Noh mä nyt luulin, kerran mulla ei tyttöjä ole, niin tämä kokemuksen jää multa kokematta. Toisin kävi, mun nuoremman pojan hiustyyli on tai oli, että sivut ovat todella lyhyet ja päällä hiukset taas pitkät, jotka sai jopa taakse ponnarille, eli tyyli jota aika paljon pojilla/miehellä näkee nyt.

Yks ilta aloin ihmettelemään pojan hiuksia, kun eteen oli ilmestyny todella lyhyitä hiuksia, tyyliin sentin pituiset edestä ja siis selvä ero entisiin hiuksiin. Kysyin pojalta, että ootko leikannut sun hiuksia ite, poika ihan kirkkain silmin, en ole kuinka niin. Sanoin, että mee peilin eteen ja katso, poika vielä peilin edessäkkin, no oho onkohan ne katkennu :) Kuules pikku mies, älä valehtele,sä oot leikannu niitä ja painotin että ei se nyt vakavaa ole jos näit oot tehny ja hiukset kasvaa, mutta valehtelusta en pidä. No sitten tuli totuus, että no oon leikannu, mutta älä suutu. Kysyin vaan miksi ja koska, mutta heti en saanut tähän vastausta, vasta illemmalla selvisi ja hitsit mä jo hetken luulin että sentäs kotona vessassa olis klipsiny, mutta ei vaan kuulemma koulussa tunnilla, kun oli kuulemma niin tylsää, just että näin meillä :) Eihän siitä kauaa edes ole, kun leikattiin pojan hiuksia ja poika piti kynsin ja hampain kiinni, etten vaan koske pitkiin hiuksiin jotka on päällä. Kenties tämä enteilee pikku miehestä tulevaa parturi-kampaajaa heh :)

Eilen nyt sitten  "hyvästeltiin" loputkin  pitkät hiuksit, siis päälliosa, jota oltiin todella kauan kasvatettu ja leikattiin pojalle ihan uusi malli hiuksiin.

Pojilla alkoi tänään joululoma, alakoululaiset eivät saaneet todistusta, mutta mun teinipoika sai. Hain pojan koulusta ja käytiin juhlistamassa hyvää todistusta herkullisten kakkujen kera.  

Näin jouluntiennoilla punaiseen väriin pukeutuminen korostuu ainakin itselläni ja sitä väriä pidän ehkä tähän vuoden aikaan eniten. Kesä on toinen, joilloin tykkään pitää punaista, eli tämä sävy on itselläni aika kausiluonteinen ei siis mikään every day sävy.

Takki H&M

Neule Zara

Kengät Mango

Farkut Topshop

Aurinkolasit Ray Ban

K:U:V:A:T

Laitetaampa vähän lifestyle tyylinen postaus tähän väliin ja tällä kertaa ilman sen kummempaa tekstiä tai tarinoita, vaan kuvat puhukoot puolestaan. Sen verran vaan mainitsen, että noita Magnum jätskejä on kyllä hauska/kiva koristella oman maun mukaan ja niistä tulee kyllä kauniin näköisiä, kiva idea vaikka synttäreille. Koristeiden kiinnitykseen käytin joko sulatettua suklaata tai sokeri kuorrotetta, eli sitä millä piparkakutkin koristellaan.

Kun perheessä asuu erityislapsi

Asukuvia räps, vaatteista kuvia räps, Instakuvia räps, mun elämä on kaukana tästä. Olen pitänyt blogia tai ainakin yrittänyt pitää mahdollisimman positiivisena, enkä halua että ruikutan koko ajan tänne jotain. Tämä ei missään nimessä tarkoita kuitenkaan sitä, että elämäni olisi täydellista ja aina niin ihanaa. Olen pikkutytöstä asti  ollut aivan "hulluna" vaatteisiin ja muotiin, tyyliin ihan siis kaikkeen mitä tulee ns. kauneuteen. 

Kun laitoin blogiani aikoinaan pystyyn, otin tämän tavallaan omaksi terapiakseni ja hengähdystauokseni ja "pakokeinoksi" päästä arjesta edes hetkeksi pois ja muihin ajatuksiin. 3 vuotta sitten, kun perustin blogin oli mun elämä sillä mallilla, että pystyin keskittymään blogiin koska arkeni oli hieman seesteisempi mitä se oli vuosia taaksepäin.  On aika siis kertoa teille hieman enemmän itsestäni ja  minun arjestani. Se miksi kerron tämän vasta nyt, johtuu siitä että mitä pidempään pidän blogia sitä enemmän alkaa tuntumaan, että haluan lukijani tuntevan minua ehkä hitusen enemmän, kuin vaan että tässä on tämä uusi paita jonka ostin jne. Vaikka toki blogini perustuu pääosin muotiin ja vaatteisiin ja sillä linjalla haluan kyllä jatkossa enempi pysytellä.

Tämä postaus on lojunu luonnoksissa jo yli vuoden ja kuvatkin ovat vanhoja, jotenkin oon odottanu oikeaa aikaa jakaa tämän. Huomasin että mitä turhaan odotan, koska ei koskaan ole "oikeaa" aikaa, vaan välillä pitää luottaa omiin tuntemuksiin mikä tuntuu hyvältä ja koska.  Halusin myös kysyä oman lapseni mielipiteen siihen saanko jakaa tämän teidän kanssa. 
 

Toisen poikani kohdalla äidiksi tuleminen on ollut tie, jonka varrella on ollut paljon vastoinkäymisiä ja surua, mutta myös iloa ja riumua. Sä kannat ensimmäistä kertaa sisälläsi jotain niin tärkeää timanttia ja yrität kaikin keinoin olla sitä rikkomatta/särkemättä. Saan tämän ehjän ja täydellisin timantin ensi kertaa syliini, se on hetki jota ei koskaan unohda. Kun tämä timantti alkaa kasvamaan ja ikää timantilla alkaa olemaana reilu 2 vuotta, huomaat timantissa pienen särön, särön jota muilla samanikäisillä ei ole.Tätä säröä yritettiin monta monta vuotta korjata, pala palalta ja hiljalleen se korjaantui, mutta kun äitinä kuulet että täysin ehjäksi sitä ei välttämättä saada, on huoli silloin suuri.

Kuinka tästä selviää, saanko sumean ja synkän pilven koskaan pois päältäni, on asiat joita päässäni liikkui, kun ensikertaa kuulin että sylissäni ei ole täysin ehjää timanttia. Kun itse koin tämän olin vasta n. 25 vuotias ja ensimmäistä kertaa äiti. Nuori äiti, jolle kaikki asiat on uutta ja arjen pyörittäminen lapsen kanssa on opettelemista. Sitten kun siihen soppaan vielä lisää sen, että meidän arki oli erilaisempaa kuin muille, on siinä totuttelemista, hyväksymistä ja on opeteltava siihen ettei ala vertaamaan muiden arkea omaan arkeen. Tai ettei vaan ala katkeroitumaan, miksi noilla on noin ja meillä näin. Koska kuka voi määrittää millainen arki on "normaalia" 

Aloin hiljalleen löytämään jostain voimaa, sellaista voimaa jota luulin että minussa ei ole. Jos minä äitinä luovutan ja jään vaan sohvalle makaamaan, kuka sitten hoitaa ja auttaa lastani, joten minun on taisteltava. Miksi on sana joka useasti kävi mielessäni, miksi minä, miksi lapseni, miksi meille? Aloin hiljalleen unohtamaan miksi sanan, koska jos olisin sitä loputtomiin ajatellut, olisi tämä sana vienyt minut vain syvemmälle synkkyyteen ja alamäki olisi ollut edessä katkeroitumisen johdosta.Vuosia yritin etsiä asialle syyn tai enempikin syypään, koska ajatuksissani koin että jos tämän löydän pystyn käsittelemään asian paremmin. Vaikka kuinka tiesin, että tämä on asia jota ei mitenkään olisi voitu estää, eikä ole kenenkää syy, silti välillä syytin itseäni. Ajatukseni kävivät sellaistakin taistelua, mutta silti en luovuttanut. Otin asioista selvää, taistelin lapseni puolesta ja kaikin keinoin yritin tehdä arjestamme mahdollisimman tavallisen.

Meni vuosia, etten pystynyt kommunikoimaan lapseni kanssa mitenkään. Tämä turhautti niin lasta kuin äitiä ja teki arjestamme todella haastavan/vaikean. Eikä arkemme ollut vaan sitä että meiltä puuttui kommunikointi, vaan poika sai myös "kohtauksia" paljon, eli heittäytyi maahan ja huusi/rimpuili ja tämä ei katsonut aikaa eikä paikkaa, vaan sitä tapahtu missä milloinki. Kaikki siis johtui pojan sairaudesta. Tällöin otin pojan syliin rutiskin kovaa ja näytin pojalle että ei ole mitään hätää, äiti on aina tukena. Vaikka ympärillä ihmiset tuijotti ja arvosteli, blokkasin ne katseet heti pois mielestäni ja keskityin lapseeni.

Viittomakieliä opeteltiin yhdessä ja niitä kävi meille viittomankielen opettaja opettamassa, joten niitä käytimme alkuun, kunnes kuvilla aloimme hiljalleen saada jonkinlaista yhteyttä toisiimme.

Kodimme seinät oli täynnä eri kuvia ja joka paikkaan mihin lähdimme, otimme kuvia mukaan, helpottaaksemme kommunikointia pojan kanssa. Välillemme syntyi jopa oma kieli, jota ymmärsi vaan minä ja poikani. Vaikka arkemme oli vaikeaa/haastavaa en koskaan hävennyt lastani, se on mun poika ja täydellinen just sellaisena kuin on.  Vaikka poikani ei osannut pienenä puhua, en piitannut jos kaupassa jotkut tuijottivat. kun poika puhui omalla tyylillään. Lapselle on ihan riittävän vaikeaa keskittyä omaan kuntoutukseen ja yhteiskunta voi olla todella raadollista, silloin on ehdottoman tärkeää että kotona lasta tuetaan kaikin keinoin, eikä koskaan väheksytä tai mollata.


Halusin pitää arkemme mahdollisimman "normaalina" ja kohtelin poikaa siinä missä muitakin lapsia.Me tehtiin ihan niitä asioita, mitä muutkin perheet teki, me tehtiin ne vaan omalla painollaan/tyylillä. Pojan kehitys ei ole mennyt yhtään niin kuin käsikirjoitus, eli kuten samanikäiset lapset oppii. Esim.pyörällä ajaminenkin tuli myöhemmin, mutta ei siitä kannata mitään isoa numeroa tehdä. Kukin lapsi oppii eri asioita omalla painollaan.

Tämä ei lapsen vika, tämä ei ole minun vika, näin vaan kävi meille, mutta yhdessä selviämme.

Karhunemon tavoin aloin kietomaan käteni niin tiukasti lapseni ympärille. Kaikki vaistoinkäymiset vaan tiukensi otettani. Niin monet palaverit lähdin aikoinaan kyynel silmissä, vaikka tiesin että palaute lapsestani on totta, on se silti todella raadollista äidille kuulla omasta lapsestaan asioita,varsinkin kun kyse on sairaudesta mihin lapsi eikä minä pystytä vaikuttamaan, eikä sairautta saada tosta noin vaan pois.  Yhdessä olemme kulkeneet todella pitkän ja mutkaisen tien, mutta tämä mutkainen tie alkaa hiljalleen suoristua ja kuntoutumisen jäljet alkavat näkymään, mikä tarkoittaa että poika on kuntoutunu todella hyvin. Tämän timantin ehjäksi hiomiseen on tarvittu paljon voimaa, rakkautta, jaksamista ja ennen kaikkea välittämistä. 

Kun nyt katson taaksepäin voin vaan todeta, onneksi en ikinä luovuttanut vaan taistelin sellaisenkin taistelukentän läpi, että nyt voi sanoa että on voittaja olo. Mä en olisi mä ilman tätä kokemusta, vahva, nöyrä. Kaikkeni tein lapseni vuoksi, paljon jouduin jättämään omia juttujani ollakseni täysin tukena ja läsnä, mutta mitään en kadu.Tätä päivää en olisi ikinä uskonut että vielä joskus koittaa, joten periksi ei pidä koskaan antaa. Kun katson taaksepäin poikaa, silloin kun poika ei osannu puhua, eikä ymmärtäny puhetta ja vertaan poikaa nyt kun se osaa puhua ja ymmärtää on ero valtava, eikä lasta uskoisi samaksi. Poika on nykyään niin kiltti, iloinen ja siitä saan joka paikasta aina palautettakin, että sun poika hymyilee aina ja on niin iloinen, hymypojaksi sitä kutsutaan koulussa :) Nykyään saan myös positiivista palautetta pojan käyttäytymistavoista, kuinka hienoa nähdä että tuon ikäinen lapsi on noin herrasmies ja kohtelias, sekä osaa joka paikassa käyttäytyä hienosti.

Erityislapsesta ei selvitä kuten yövuorosta, avioerosta jne. Se on arkea joka jatkuu, kunnes kuolema erottaa. Erityislapsen kanssa elämiseen ei voi varautua etukäteen, sen kanssa on vaan opittava elämään. Kohtele erityislasta, kuten ketä tahansa lasta. Älä arvostele, äläkä tuomitse, sillä he ovat ihmisiä siinä missä muutkin.

Eikä tämä vielä tässä, miten kävi kun sain toisen poikani.............

Kun sain hetkeksi asiat jotenkin, pyörimään sain toisen lapseni, joka joutui parin päivän jälkeen keskolaan. Muistan lykkineeni sairaalan vaunuja ja kävelin pitkää tietä kohti keskolaa sairaalan vaatteet päällä, silloin kohtasin elämäni ensimmäisen totaallisen romahduksen, jalat ei enää kantanut ja läkähdyin sairaalan lattialle. Eikö nyt nämä vastoinkäymiset jo riitä yhdelle perheelle, oli lause joka oli mielessäni.

Olin jo valmistautumassa kotia lähtemään, koska olin uudelleen synnyttäjä, toisin kävi ja pojallani todettiin kuumetta ja käsky tuli heti keskolaan. Sain jäädä kuitenkin yhdeksi yöksi sairaalaan nukkumaan. Vierustoverillani oli vauva vieressä, ja ihana vauvan tuhina kuului tämä äidin vierestä, mutta minä tuijottelin tyhjää koppaa, ei tuhinaa ei vauvan tuoksua, vaan rinnat täynnä äidinmaitoa ja hyrräävät hormoonit. Seuraava päivä koitti ja koska sairaalassa ei ollut tilaa missä olisin voinut nukkua, jouduin lähtemään tyhjä kantokoppa mukanani. Ei tämän näin pitänyt mennä, yleensä menet synnyttämään ja lähdet vauva mukanasi, toisin kävi meille. Koska minulla oli ennestään jo lapsi, en voinut kotona vaan itkeä ja nukkua, vaan oli pakko touhuta ja jaksaa.  Monet unettomat yöt oli takana ja joka aamu soitin sairaalaan miten vauvani voi, ja heti kun sinne sai mennä lähdin. Imetin sairaalan keinutuolissa lastani ja katsoin ikkunasta ulos ajatukset myllertäen.

Viikon kaiken kaikkiaan poika oli keskolassa, kunnes tuli lopullinen lääkärin tarkistus. Meille sanottiin, että voitte mennä kahville sillä välin kun lääkäri tutkii. Hymy alkasi palaamaan kasvoilleni ja ajatukset siitä, että kuume on nyt poissa toi taas iloa elämääni. Palattiin hetken päästä mieheni kanssa kuulemaan lääkärin vastauksia. Kuume/infektio oli poissa, mutta pojan sydämmestä oli löytynyt reikä. Käteeni ojennettiin sydänlapsikortti, kysyin lääkäriltä siis voiko tämä olla totta. Lääkäri alkasi piirtämään meille ja näyttämään missä kohtaa sydämessä pojalla on reikä.

Kaksi viikkoa meidän piti odottaa, kunnes pääsimme sairaalan sydänpuolelle lisätutkimuksiin. Tämä kaksi viikkon meni ilman ruokaa ja unettomilla öillä. Huoli oli suunnaton, mutta siinä samalla oli jaksettava erityislapseni kanssa. Kaksi viikkoa meni ja palattiin takaisin sairaalaan, kävelin rauhattomana sairaalan käytävällä ja odotin vuoroamme. Kun meidät huudettiin sisään, alkasi mun sydän tykyttämään lujaa tahtia ja jännitin kädet hikoillen. Lääkäri kysyi miten me ollaan voitu, sanoin että lapsi on voinut hyvin, mutta minä äitinä en niinkään. Lääkäri vastasi takaisin, no meitä ei äidin vointi täälä kiinnosta vaan lapsen. Menin niin lukkoon näin julmasta vastauksesta, että en saanut sanottua mitään.

Huoneessa minun ja mieheni lisäksi oli 3 lääkäriä, myös tämä lääkäri joka oli alunperin löytänyt tämän reiän poikani sydämestä. Kauan lääkärit oli hiljaa, kunnes erikoislääkäriltä tuli tuomio, ei täälä mitään reikää ole tai löydy, vaan kaikki on just niin kuin pitääkin. Täh mutta meille sanottiin että on, tämä lääkäri joka oli tämän reiän löytäny oli nähnyt väärin. Me lähdettiin tottakai pois sairaalasta todella iloisin mielin, koska meillä oli terve poika. Lääkäritkin on ihmisiä ja tekee virheitä ei siinä, mutta ketään ei pahoitellut tätä tapahtumaa ja mun kaksi viikkoa oli suoraan sanottunut yhtä tuskaa ja aivan turhaa.

Vuosien vastoinkäymiset teki sen, että en uskalla ihan täysin irroittamaan otettani. Vauvan askelin yritän oppia hellittämään ja päästämään irti otteesta ja antaa näiden lintujen lentää kohti tulevaa sellaisena kuin ovat. Minun tehtävä on sivussa rakastaa,olla läsnä ja ennen kaikkea olla tukena. Olla se jonka luokse voi aina lentää, kun siipeen sattuu, eikä pysty enää lentämään.

-Love-

Millainen äiti olen

Olen mielestäni aika tavallinen äiti. Arkisin mies lähtee meistä ensimmäisenä kotoota, joten poikien sängystä ylös saaminen ja kouluun laittaminen jää mun vastuulle. Välillä aamut menee todella sulassa sovussa ja pojat on reippaana. Välillä saan riidellä vanhemman pojan kanssa siitä, miksi kouluun pitää mennä. Mun nuorimmainen joka kerta kun se lähtee kouluun ja ennen kuin se laittaa ulko-oven kiinni, se huutaa äiti rakastan maailman eniten heippa <3  Yks aamu olin nukku pommiin ja ihmettelin kun ovi kävi. Mun vanhempi poika oli vielä kotona ja kysyin kuka lähti. Nuorempi poika oli itse reippaana lähteny jo kouluun ja jättänyt mulle lapun keittiön pöydälle. Äiti menin jo kouluun, söin aamupalan ja rakastan sua maailman eniten, eikä niin sulosta <3 Mun päivä oli heti aamusta pelastettu.

Mulla on tosi pitkä pinna, mutta on mullakin niitä päiviä kun veljesten tappelu ja arki alkaa käymään liian raskaaksi ja tekis mieli lähtee yksin pariksi päiväksi johonki rauhottumaan, eli ottaa äiti lepohetken.

Mä halaan poikia jatkuvasti, vaikka ne ei oo enää pikkusia, eli olen haliäiti. Mä kyselen joka päivä kun pojat tulee koulusta, miten niiden päivä on menny.

 Myönnän että olen välillä tosi lepsu, eikä kuria ole. Välillä on vaan niitä päiviä kun ei vaan jaksa ja meen matalimman aidan alta, mutta ei siitä kannata huonoa omaa tuntoa kokea, eikä piiskata itseänsä. 

Jos poika esim kysyy saanko ottaa keksi, vastaan ota vaan mutta ei sitten enempää. Menee pari minuuttia poika tulee taas kysyyn saanko ottaa keksin, no okei mut tämä on sit oikeesti vimppa. Tämä rata voi jatkua niin pitkään kunnes itse havahdun, että kuka söi koko keksipaketin.  

En ole vaativa äiti, mun lasten ei tarvi saada vaan kymppejä kokeista ja olla ihan kaikessa paras.  En aseta lapsilleni painetta siitä, että jos et ole paras et ole mitään, vaan haluan kannustaa ja olla tukena ja ennen kaikkea olla läsnä. Hoen koko ajan pojille, kunhan parhaansa yrittää ja se riittää mulle.

Pojilla on viikkoraha päivä joka sunnuntai, mutta viikkoraha ei tule tosta noin vaan. Haluan opettaa pojille, että rahan eteen on tehtävä töitä. En siis osta tosta noin vaan uutta kännykkää, kun lapsi tulee sanomaan että mä haluan nyt uuden puhelin.  Pojat yleensä auttaa mua kodin askareissa, vie roskia, käy koirankaa, auttaa ruoanlaitossa jne. 

Haluan myös opettaa säästelijäisyyteen, ettei kaikkia rahoja heti tuhlata. Esim jos poika haluaa kalliit pelikuulokkeet, oon sanonu että sitten viikkorahasta säästät.  Oon pyrkinyt opettamaan poikia auttavaisuuteen ja muiden ihmisten huomioon ottamiseen. Tämä oppi on jotenkin mennyt perille, sillä nuorempi poika halus mennä pizzalle kaverin kanssa, mutta kaveri ei saanut kotoota rahaa, niin poika lupas tarjota ja otti rahat omista viikkorahoista  :)

 

Pojille on tosi tärkeetä, että me sielä täälä koko perheen voimin katotaan leffaa yhdessä ja laitetaan herkkuja esille. Perhe laatuajat on siis tärkeitä meille ja se yhdessä olo, oli se tekeminen mitä tahansa.

Puhun pojille todella paljon siitä,että pitää avostaa sitä mitä on. Kun on ruokaa pöydässä, saa jouluna lahjoja jne.

 

Täydellinen äiti en varmastikkaan monen mielestä ole ja virheita teen varmasti, mutta ainakin parhaani yritän, että olisin paras äiti mun pojille <3