Sadepäivä ja hiton näppylät

 Meidän koti on kuin sauna huh huh, että on kuuma, eikä yhtään auta että tuulettimet huutaa. Aivan ahistaa ja jotenki tuskanen olo, mikä vetää olotilan ihan blaa- tilaan.Tänään on ollu väsyny äiti pojilla, mutta onneksi huomenna on uusi päivä. Päätin melki vuoden tauon jälkeen jatkaa mun Chanelin kirjan lukemista, toki oon kaikki unohtanu joten piti alottaa alusta. Oon maininnutkin joskus, että en oo yhtään lukutoukka, vaan mun lukemiset kohdistuu enempikin muotilehtiin. Ajattelin, että koskaan ei oo liian myöhästä muuttaa tapoja, joten toivotaan että nyt luen kirjan loppuun :)

Kerran ollaan henk. asioita jaattu, niin mennään nyt sit vielä hetki sillä linjalla, kenties jos löytyy kohtalotovereita :)  Hormonit on niin sekasin mulla, koska mun keltahormonikuuri loppui just mitä söin puolivuotta lääkärin määräyksestä. Hormoni = mielialavaihtelut, asia mitä miehet ei ikinä tuu ymmärtämään ne vaan joutuu kestämään ja tänään mun mies onki joutunu kestämään kiukkusta vaimoa heh :)  Oon 3 vuotta hakenu tiputteluvuotoihin syytä ja rampannu sairaalassa ja monella eri lääkärillä. Toinen lekuri sanoo näin ja toinen päinvastoi, oo nyt sit siinä että ketä sä uskot. Meinasin toivon menettää ja oli lähellä että kohtua ei viety pois (toki tämä mahdollisuus on vieläkin ilmassa) Kaikki hehkuttaa hormonikierukkaa, sitäkin kokeiltiin ja mä sain sen ilmatteeksi, koska mun kohdalla kyse oli hoitomuodosta, ikävä kyllä se ei mulle sopinu, eli olin se harva kenelle se ei sovi.  Nyt kop kop kop kaikki toistaiseksi hyvin, mutta katotaan mitä tuleva tuo. Negativinen puoli on se, että mun selkä,naama ja rintakehä kukkii enempi kuin teinivuosina grrrr.

Nyt annetaan kropan olla lepotissa/luonnollisessa tilassa ja sen jälkeen jatketaan toista hormonimuotoa, eli katotaan mitä tuleva tuo. Kohdun pois vieminen jotenki pelottaa mua, vaikka emmä sillä "tee" mitään enää, koska lapsia ei ole tarkoitus enää tehdä. Lääkäri sanoi vaan, että mun kohdalla riskit muihin komplikaatioihin on olemassa, joten kaikki muut hoitokeinot on kokeiltava ennen kun siihen ryhdytään, eli se on se viimeinen vaihtoehto.

Noh ajatukset vähä positiivisempiin juttuihin, tarkoitus ois lähteä pian miehen kanssa kaksin Uumajassa käymään ja varattiin sieltä hotelli. Lapset ja koira menee mummolaan. Otetaan auto laivaan mukaan ja näin nähdään vähän enempikin Uumajaa, kuin vaan keskustaa.  

Kampaaja aika on niin must pian varata, oon viimex vuos sitten ite leikannu mun hiuksia, joten korkee aika tehä jotain ja tsekkaa nyt mikä jäätävä tyvikasvu.  Olin eilen jotenkin niin sillä moodilla, kun hormonit hyrräs, että olin valmis marssimaan kauppaan ja värjäämään tummax hiukset, onnex järki tuli vastaan :)

Pojat on jo nukkumassa, joten Netflix ja Frendit, näin kuluu mun loppu-ilta.

Ruutua 7€:lla

Huh vieläkin aika tunteikas olo viime postauksen jäljiltä ja todella iso kiitos kommenteista, jotka tuli tänne blogiin ja lukuisista viesteistä jotka tuli mailiin. Jotenki todella helpottunu ja kevyt olo nyt kun avasin vähän arkun kantta ja sitä mitä kaikkea oon kokenut ja millaista elämäni todellisuudessa on. 

Koulukiusaamisesta selvitty, ylipainosta ja siihen päälle lapsen sairastuminen huh aikamoista ollut tämä elämä, mutta tästä ei ole kuin tie ylöspäin ja tulevat vastoinkäymiset tekevät mua vaan vahvemmaksi, joten niistä ei pidä lannistua. Ne ovat osa elämää.

 Kun perheessä asuu erityislapsi, se vaatii toisinaan muilta perheenjäseniltä todella paljon ymmärrystä, varsinkin jos perheessä on muita lapsia. Poika on tullu nyt siihen ikään, että ymmärtää/tiedostaa oman erilaisuutensa (meni monta vuotta, että poika ei käsittäny/ymmärtäny miksi joutuu käymään eri kuntoutuksissa jne) Toki johtuu myös siitä, että me olla ikinä tehty siitä mitään isoa numeroa kotona ja annettu pojan rauhassa olla lapsi ja kehittyä omalla painollaan. Ollaan miehen kanssa aina kannustettu poikaa, varsinki kun oli aikoja että poika koki että ei jotain asioita osannu tehdä kuten muut. Vasta kun poika alkas itse huomaamaan, että kaikki ei ehkä ole niin kuin muilla ikätovereilla ollaan pojalle kerrottu. Muistan yhden automatkan.tästä on aikaa, mutta Poika katsoi ulos ikkunasta haikein mielin ja kysyi onko muilla meidän perheessä tai suvussa samaa sairautta kuin hänellä. Vastasin että ei rakas ole, poika kysyi miksi sitten hänellä on ja miten se saadaan pois
 tai miksei se mene pois :(  Miten pystyt äitinä sanomaan omalle lapselle, että ei välttämättä ikinä, miten pystyt selittämään erityislapselle että tämä ei ole sen vika, eikä kenenkään vika,varsinkin kun tekisit mitä vaan että asiat olisi erilailla, antaisit vaikka toisen käden.

Jos jotain oon elämästä oppinu niin sen, että koskaan ei tiedä mitä elämä sinulle antaa ja mitä se ottaa pois. Elämää ei kannata liikaa siis suunnitella, ettei tule turhia pettymyksiä. Uskon myös siihen, että kaikilla on tarkoitus ja vaikka jotkut asiat tuntuu sillä hetkellä kurjille, ehkä vuosien päästä tajuat miksi niin piti käydä. Jos ymmärrätte yskän.

Nämä kuvat otettiin meidän Oulun reissulla, me räpsittiin kuvia ja pojat etsi Pokemoneja. Kivaa  vaihtelua, kun alkaa tympimään samat rakennukset Vaasassa. Ruudullisen mekon ostin Oulusta ja se löytyi Henkan alesta 7€:lla. Ruutukuosi on kyllä kiva, mutta jotenki tylsä sellaisenaan, joten mielestäni se kaipaa jonkun väripilkun, joten lisäsin tyyliin kirkkaanpunaisen laukun.

Mun tuunauskengät hajos tai solki irtos, koska kengät on ollu todella kovassa käytössä, en ois uskonu että näin paljon tuun niitä pitämään. Onneksi vaan pari uutta ommelta ja kengät ovat taas kuin uudet.

Ei juma mitkä kalkkunajalat, ei siis tietoakaan rusketuksesta, noh ompa ainakin sitä realityä, sillä en oo kymmeneen vuoteen ollu ruskea. Ei oo aikaa maata vaan auringossa, saati mulla on niin paljon luomia, että en oikeen saa ottaa edes aurinkoa. Rusketus mitä mulla joskus näkee on purkista saatu, nyt en oo niiden kanssa jaksanu  läträillä.

Me ei olla miehen kanssa mitään ammattikuvaajia, eli mun asukuvia ei ota ammattilainen, mitä monella bloggarilla ottaa. Mä en oo äidinkielen opettaja, joten kirjotusvirheitä aivan varmasti löytyy postauksista, vaikka sata kertaa kävisin tekstin läpi.  Näin ollen mun kuvat ei ole vimpan päälle siloteltuja, enkä mä käytä editointiin photoshoppia, en ees tiedä osaisinko käytää sellaista, ehkä mutta aikaa mulla ei sellaiseen ole, menee liian pikkutarkka hommaksi ja sellanen mä en ole. Saatan valottaa kuvia ja tarkentaa, mitään "virheitä" en osaa poistaa enkä kyllä koe että mulla ois sellaiseen edes tarve, tai siis toki tarve vois olla heh mutta en koe tarpeelliseksi, ei elämisen jäljet mua haittaa vaikka ne näkyy. Ei mun tarvi neljänkympin lähimailla näyttää enää parikymppiseltä. Enkä koe, että mulla täytyy olla hirveet sotameikit päällä, että kehtaan kuvia julkasta.  Joskus meikkaan vahvasti kun siltä tuntuu, välillä mennään pelkkä ripsari linjalla, ihan siis fiiliksen pohjalla mennään. Näissä kuvissa tehtiin just lähtöä kotiapäin ja käytiin uimassa ennen sitä, joten hiukset vaan puolinutturalle ja osittain myös siksi, että perhana toi etarin kasvatus ei etene yhtään.
Pian laitan etaripidennyksen heh ;)

Mekko H&M

Kengät Zalando

Laukku Valentino

 Takki Cubus

Kun perheessä asuu erityislapsi

Asukuvia räps, vaatteista kuvia räps, Instakuvia räps, mun elämä on kaukana tästä. Olen pitänyt blogia tai ainakin yrittänyt pitää mahdollisimman positiivisena, enkä halua että ruikutan koko ajan tänne jotain. Tämä ei missään nimessä tarkoita kuitenkaan sitä, että elämäni olisi täydellista ja aina niin ihanaa. Olen pikkutytöstä asti  ollut aivan "hulluna" vaatteisiin ja muotiin, tyyliin ihan siis kaikkeen mitä tulee ns. kauneuteen. 

Kun laitoin blogiani aikoinaan pystyyn, otin tämän tavallaan omaksi terapiakseni ja hengähdystauokseni ja "pakokeinoksi" päästä arjesta edes hetkeksi pois ja muihin ajatuksiin. 3 vuotta sitten, kun perustin blogin oli mun elämä sillä mallilla, että pystyin keskittymään blogiin koska arkeni oli hieman seesteisempi mitä se oli vuosia taaksepäin.  On aika siis kertoa teille hieman enemmän itsestäni ja  minun arjestani. Se miksi kerron tämän vasta nyt, johtuu siitä että mitä pidempään pidän blogia sitä enemmän alkaa tuntumaan, että haluan lukijani tuntevan minua ehkä hitusen enemmän, kuin vaan että tässä on tämä uusi paita jonka ostin jne. Vaikka toki blogini perustuu pääosin muotiin ja vaatteisiin ja sillä linjalla haluan kyllä jatkossa enempi pysytellä.

Tämä postaus on lojunu luonnoksissa jo yli vuoden ja kuvatkin ovat vanhoja, jotenkin oon odottanu oikeaa aikaa jakaa tämän. Huomasin että mitä turhaan odotan, koska ei koskaan ole "oikeaa" aikaa, vaan välillä pitää luottaa omiin tuntemuksiin mikä tuntuu hyvältä ja koska.  Halusin myös kysyä oman lapseni mielipiteen siihen saanko jakaa tämän teidän kanssa. 
 

Toisen poikani kohdalla äidiksi tuleminen on ollut tie, jonka varrella on ollut paljon vastoinkäymisiä ja surua, mutta myös iloa ja riumua. Sä kannat ensimmäistä kertaa sisälläsi jotain niin tärkeää timanttia ja yrität kaikin keinoin olla sitä rikkomatta/särkemättä. Saan tämän ehjän ja täydellisin timantin ensi kertaa syliini, se on hetki jota ei koskaan unohda. Kun tämä timantti alkaa kasvamaan ja ikää timantilla alkaa olemaana reilu 2 vuotta, huomaat timantissa pienen särön, särön jota muilla samanikäisillä ei ole.Tätä säröä yritettiin monta monta vuotta korjata, pala palalta ja hiljalleen se korjaantui, mutta kun äitinä kuulet että täysin ehjäksi sitä ei välttämättä saada, on huoli silloin suuri.

Kuinka tästä selviää, saanko sumean ja synkän pilven koskaan pois päältäni, on asiat joita päässäni liikkui, kun ensikertaa kuulin että sylissäni ei ole täysin ehjää timanttia. Kun itse koin tämän olin vasta n. 25 vuotias ja ensimmäistä kertaa äiti. Nuori äiti, jolle kaikki asiat on uutta ja arjen pyörittäminen lapsen kanssa on opettelemista. Sitten kun siihen soppaan vielä lisää sen, että meidän arki oli erilaisempaa kuin muille, on siinä totuttelemista, hyväksymistä ja on opeteltava siihen ettei ala vertaamaan muiden arkea omaan arkeen. Tai ettei vaan ala katkeroitumaan, miksi noilla on noin ja meillä näin. Koska kuka voi määrittää millainen arki on "normaalia" 

Aloin hiljalleen löytämään jostain voimaa, sellaista voimaa jota luulin että minussa ei ole. Jos minä äitinä luovutan ja jään vaan sohvalle makaamaan, kuka sitten hoitaa ja auttaa lastani, joten minun on taisteltava. Miksi on sana joka useasti kävi mielessäni, miksi minä, miksi lapseni, miksi meille? Aloin hiljalleen unohtamaan miksi sanan, koska jos olisin sitä loputtomiin ajatellut, olisi tämä sana vienyt minut vain syvemmälle synkkyyteen ja alamäki olisi ollut edessä katkeroitumisen johdosta.Vuosia yritin etsiä asialle syyn tai enempikin syypään, koska ajatuksissani koin että jos tämän löydän pystyn käsittelemään asian paremmin. Vaikka kuinka tiesin, että tämä on asia jota ei mitenkään olisi voitu estää, eikä ole kenenkää syy, silti välillä syytin itseäni. Ajatukseni kävivät sellaistakin taistelua, mutta silti en luovuttanut. Otin asioista selvää, taistelin lapseni puolesta ja kaikin keinoin yritin tehdä arjestamme mahdollisimman tavallisen.

Meni vuosia, etten pystynyt kommunikoimaan lapseni kanssa mitenkään. Tämä turhautti niin lasta kuin äitiä ja teki arjestamme todella haastavan/vaikean. Eikä arkemme ollut vaan sitä että meiltä puuttui kommunikointi, vaan poika sai myös "kohtauksia" paljon, eli heittäytyi maahan ja huusi/rimpuili ja tämä ei katsonut aikaa eikä paikkaa, vaan sitä tapahtu missä milloinki. Kaikki siis johtui pojan sairaudesta. Tällöin otin pojan syliin rutiskin kovaa ja näytin pojalle että ei ole mitään hätää, äiti on aina tukena. Vaikka ympärillä ihmiset tuijotti ja arvosteli, blokkasin ne katseet heti pois mielestäni ja keskityin lapseeni.

Viittomakieliä opeteltiin yhdessä ja niitä kävi meille viittomankielen opettaja opettamassa, joten niitä käytimme alkuun, kunnes kuvilla aloimme hiljalleen saada jonkinlaista yhteyttä toisiimme.

Kodimme seinät oli täynnä eri kuvia ja joka paikkaan mihin lähdimme, otimme kuvia mukaan, helpottaaksemme kommunikointia pojan kanssa. Välillemme syntyi jopa oma kieli, jota ymmärsi vaan minä ja poikani. Vaikka arkemme oli vaikeaa/haastavaa en koskaan hävennyt lastani, se on mun poika ja täydellinen just sellaisena kuin on.  Vaikka poikani ei osannut pienenä puhua, en piitannut jos kaupassa jotkut tuijottivat. kun poika puhui omalla tyylillään. Lapselle on ihan riittävän vaikeaa keskittyä omaan kuntoutukseen ja yhteiskunta voi olla todella raadollista, silloin on ehdottoman tärkeää että kotona lasta tuetaan kaikin keinoin, eikä koskaan väheksytä tai mollata.


Halusin pitää arkemme mahdollisimman "normaalina" ja kohtelin poikaa siinä missä muitakin lapsia.Me tehtiin ihan niitä asioita, mitä muutkin perheet teki, me tehtiin ne vaan omalla painollaan/tyylillä. Pojan kehitys ei ole mennyt yhtään niin kuin käsikirjoitus, eli kuten samanikäiset lapset oppii. Esim.pyörällä ajaminenkin tuli myöhemmin, mutta ei siitä kannata mitään isoa numeroa tehdä. Kukin lapsi oppii eri asioita omalla painollaan.

Tämä ei lapsen vika, tämä ei ole minun vika, näin vaan kävi meille, mutta yhdessä selviämme.

Karhunemon tavoin aloin kietomaan käteni niin tiukasti lapseni ympärille. Kaikki vaistoinkäymiset vaan tiukensi otettani. Niin monet palaverit lähdin aikoinaan kyynel silmissä, vaikka tiesin että palaute lapsestani on totta, on se silti todella raadollista äidille kuulla omasta lapsestaan asioita,varsinkin kun kyse on sairaudesta mihin lapsi eikä minä pystytä vaikuttamaan, eikä sairautta saada tosta noin vaan pois.  Yhdessä olemme kulkeneet todella pitkän ja mutkaisen tien, mutta tämä mutkainen tie alkaa hiljalleen suoristua ja kuntoutumisen jäljet alkavat näkymään, mikä tarkoittaa että poika on kuntoutunu todella hyvin. Tämän timantin ehjäksi hiomiseen on tarvittu paljon voimaa, rakkautta, jaksamista ja ennen kaikkea välittämistä. 

Kun nyt katson taaksepäin voin vaan todeta, onneksi en ikinä luovuttanut vaan taistelin sellaisenkin taistelukentän läpi, että nyt voi sanoa että on voittaja olo. Mä en olisi mä ilman tätä kokemusta, vahva, nöyrä. Kaikkeni tein lapseni vuoksi, paljon jouduin jättämään omia juttujani ollakseni täysin tukena ja läsnä, mutta mitään en kadu.Tätä päivää en olisi ikinä uskonut että vielä joskus koittaa, joten periksi ei pidä koskaan antaa. Kun katson taaksepäin poikaa, silloin kun poika ei osannu puhua, eikä ymmärtäny puhetta ja vertaan poikaa nyt kun se osaa puhua ja ymmärtää on ero valtava, eikä lasta uskoisi samaksi. Poika on nykyään niin kiltti, iloinen ja siitä saan joka paikasta aina palautettakin, että sun poika hymyilee aina ja on niin iloinen, hymypojaksi sitä kutsutaan koulussa :) Nykyään saan myös positiivista palautetta pojan käyttäytymistavoista, kuinka hienoa nähdä että tuon ikäinen lapsi on noin herrasmies ja kohtelias, sekä osaa joka paikassa käyttäytyä hienosti.

Erityislapsesta ei selvitä kuten yövuorosta, avioerosta jne. Se on arkea joka jatkuu, kunnes kuolema erottaa. Erityislapsen kanssa elämiseen ei voi varautua etukäteen, sen kanssa on vaan opittava elämään. Kohtele erityislasta, kuten ketä tahansa lasta. Älä arvostele, äläkä tuomitse, sillä he ovat ihmisiä siinä missä muutkin.

Eikä tämä vielä tässä, miten kävi kun sain toisen poikani.............

Kun sain hetkeksi asiat jotenkin, pyörimään sain toisen lapseni, joka joutui parin päivän jälkeen keskolaan. Muistan lykkineeni sairaalan vaunuja ja kävelin pitkää tietä kohti keskolaa sairaalan vaatteet päällä, silloin kohtasin elämäni ensimmäisen totaallisen romahduksen, jalat ei enää kantanut ja läkähdyin sairaalan lattialle. Eikö nyt nämä vastoinkäymiset jo riitä yhdelle perheelle, oli lause joka oli mielessäni.

Olin jo valmistautumassa kotia lähtemään, koska olin uudelleen synnyttäjä, toisin kävi ja pojallani todettiin kuumetta ja käsky tuli heti keskolaan. Sain jäädä kuitenkin yhdeksi yöksi sairaalaan nukkumaan. Vierustoverillani oli vauva vieressä, ja ihana vauvan tuhina kuului tämä äidin vierestä, mutta minä tuijottelin tyhjää koppaa, ei tuhinaa ei vauvan tuoksua, vaan rinnat täynnä äidinmaitoa ja hyrräävät hormoonit. Seuraava päivä koitti ja koska sairaalassa ei ollut tilaa missä olisin voinut nukkua, jouduin lähtemään tyhjä kantokoppa mukanani. Ei tämän näin pitänyt mennä, yleensä menet synnyttämään ja lähdet vauva mukanasi, toisin kävi meille. Koska minulla oli ennestään jo lapsi, en voinut kotona vaan itkeä ja nukkua, vaan oli pakko touhuta ja jaksaa.  Monet unettomat yöt oli takana ja joka aamu soitin sairaalaan miten vauvani voi, ja heti kun sinne sai mennä lähdin. Imetin sairaalan keinutuolissa lastani ja katsoin ikkunasta ulos ajatukset myllertäen.

Viikon kaiken kaikkiaan poika oli keskolassa, kunnes tuli lopullinen lääkärin tarkistus. Meille sanottiin, että voitte mennä kahville sillä välin kun lääkäri tutkii. Hymy alkasi palaamaan kasvoilleni ja ajatukset siitä, että kuume on nyt poissa toi taas iloa elämääni. Palattiin hetken päästä mieheni kanssa kuulemaan lääkärin vastauksia. Kuume/infektio oli poissa, mutta pojan sydämmestä oli löytynyt reikä. Käteeni ojennettiin sydänlapsikortti, kysyin lääkäriltä siis voiko tämä olla totta. Lääkäri alkasi piirtämään meille ja näyttämään missä kohtaa sydämessä pojalla on reikä.

Kaksi viikkoa meidän piti odottaa, kunnes pääsimme sairaalan sydänpuolelle lisätutkimuksiin. Tämä kaksi viikkon meni ilman ruokaa ja unettomilla öillä. Huoli oli suunnaton, mutta siinä samalla oli jaksettava erityislapseni kanssa. Kaksi viikkoa meni ja palattiin takaisin sairaalaan, kävelin rauhattomana sairaalan käytävällä ja odotin vuoroamme. Kun meidät huudettiin sisään, alkasi mun sydän tykyttämään lujaa tahtia ja jännitin kädet hikoillen. Lääkäri kysyi miten me ollaan voitu, sanoin että lapsi on voinut hyvin, mutta minä äitinä en niinkään. Lääkäri vastasi takaisin, no meitä ei äidin vointi täälä kiinnosta vaan lapsen. Menin niin lukkoon näin julmasta vastauksesta, että en saanut sanottua mitään.

Huoneessa minun ja mieheni lisäksi oli 3 lääkäriä, myös tämä lääkäri joka oli alunperin löytänyt tämän reiän poikani sydämestä. Kauan lääkärit oli hiljaa, kunnes erikoislääkäriltä tuli tuomio, ei täälä mitään reikää ole tai löydy, vaan kaikki on just niin kuin pitääkin. Täh mutta meille sanottiin että on, tämä lääkäri joka oli tämän reiän löytäny oli nähnyt väärin. Me lähdettiin tottakai pois sairaalasta todella iloisin mielin, koska meillä oli terve poika. Lääkäritkin on ihmisiä ja tekee virheitä ei siinä, mutta ketään ei pahoitellut tätä tapahtumaa ja mun kaksi viikkoa oli suoraan sanottunut yhtä tuskaa ja aivan turhaa.

Vuosien vastoinkäymiset teki sen, että en uskalla ihan täysin irroittamaan otettani. Vauvan askelin yritän oppia hellittämään ja päästämään irti otteesta ja antaa näiden lintujen lentää kohti tulevaa sellaisena kuin ovat. Minun tehtävä on sivussa rakastaa,olla läsnä ja ennen kaikkea olla tukena. Olla se jonka luokse voi aina lentää, kun siipeen sattuu, eikä pysty enää lentämään.

-Love-

Näin tuunaat vanhoista sukista itsellesi nilkkurit

 Tähän mennessä ehkä "hulluin" tuunaus mitä oon ikinä kokeillu tehdä. Näin nimittäin Youtubessa videon sukkakengistä ja kuinka tuunaat hetkessä itsellesi tämän hetken trendikengät. Kovana tuunaajana olihan mun tätä tyyliä kokeiltava. Kaivoin siis kaapista mustat sukat, laitoin korkkarit jalkaan ja tämän jälkeen laitoin sukat korkkarin päälle. Tein pienen reiän koron kohdalle ja vola "nilkkurit" oli valmiit.

Pakko myöntää, että  kyllä se aluksi vähän hullulle tuntui kulkea kaduilla ihmisten ilmoilla sukkakengillä :) Kaikista oudointa oli se, että mun mies joka yleensä jollain tapaa kommentoi mun tyyliä tykkäs tästä tyylistä kovaa oho :) Olin täysin valmistaunu siihen, että ny jos koskaan sillä tipahtaa silmät päästä heh :)

 Kukkamekkoja näkee paljon nyt kaupoissa ja kietaisumallisia varsinki. Tämän ihanuuden ostin hiljattain ja heti oli tarttuttava kun löyty mekko, jossa on hyvä pituus, minihameet kun ei oo oikeen mun juttu ja niitä on kaupat pullollaan.

 Kamera ei ole sama/yhtä kuin ihmisen silmät. Moni asia näyttää livenä hienolle, mutta kuvia räpsiessä sama fiilis ei välttämättä välity ja jotkut asiat ei  näytääkään niin kivalle kuin esim peilistä katsoessa. Sen takia välillä turhaudun kun otetaan asukuvia. Mä oon jo pitkään ollut jollain tapaa tympääntyny omien asukuvien ottamiseen. En mitenkään erityisemmin viihdy, että mua kuvataan, vaan enempi tykkään olla kuvaaja. Tykkään pukeutua ja rakastan muotia ja eri tyylien kokeilemisesta. En vedä rajoja omaan tyyliin, vaan tykkään enempikin kokeilla mukavuusalueen ulkopuolisiakin asioita. En pelkää tuijottavia katseita, enkä piittaa niistä, mitä ehkä parikymppisenä jollain tapaa pelkäsin. Itsevarmuuteni on siis aivan eri tässä ikää, kuin mitä se nuorempana oli.

Ei se silti tarkoita, että rakastaisin omaa ulkonäköäni, tai että en muuttaisi mitään, vaan enempiki sitä että olen sinut itseni kanssa ja koen ulkonäkö asiat pinnalliseksi. Miksi? Siksi ja tässä tämä asia nyt tuleekin mistä en oo ikinä blogissani puhunu, eli mun toinen poika on erityislapsi. Arkeni on siis menoa ja vilskettä, välillä on rauhallisempaa, välillä taas arjen pyörittämisessä on isoja vaikeuksia, ongelmia ja suuria haasteita. Erityislapsen kanssa mikään päivä ei ole samanlainen. Jokainen päivä tuo uusia asioita elämääsi ja opit jotain uutta. Sitä arkeni on. Paljon kaikkea muuta, kuin hiljaisuutta ja seesteisiä blogikuvia.Yritän vaan tuoda jokaiseen päivään jotain hyvää ja nauttia pienistäkin asioista.

Pukeutuminen on kivaa ja siihen on kiva hakea inpiraatioita eri lähteistä, koska se on suuri intohimoni ja aina ollut. Vaikeeta on välillä rajata yksityisyyden rajat ja miettiä missä ne menee. Mitä asioita haluat, että kaikki tietävät ja mitkä asiat on hyvä pitää itsellään.

Lapset ja äitinä oleminen on isoin osa mun arkea ja  haluaisin kuvata paljon enemmän lasteni kanssa, mutta kyllä varmaan moni lasten kanssa kuvannut tietää, että lasten kanssa kuvien ottamiseen menee moninkertaisesti pidempään. Mun vauhtihirmut ei oikeen paikoillaan tykkää olla, vaikka ne ei mitään pieniä enää ole. Pojat on silti aina poikia :) Jos jonku kuvan pojista joskus tänne blogiin lisään, kysyn aina pojilta luvan, saanko julkasta. Toinen poika tykkää olla kuvissa toinen taas ei. Muistan kun yritettiin ottaa kuvaa missä oli minä ja pojat, kun saatiin kameraan asetuksen paikoilleen ja kaikki omille kohdilleen ja oltiin valmiita räpsimään, niin toinen pojista oli jo ehtiny hävitä kuvasta johonki, näin siis meillä :) 

NO tässä tämän päivän höpinät ja koneella oleminen saa riittää,aika mennä touhuamaan poikien kanssa. Mukavaa sunnuntaita <3

 Mekko Gina Tricot/ Takki Cubus/ Laukku Gina Tricot

5€ paita ja kynähame

Insta seuraajat näkikin jo vilauksen tästä asusta. Löysin Oulun alesta 5€ röyhelöpaidan ja tätä paitaa oon koko kesän sillä silmällä katsellut, mutta ajatellu että noh ei se ehkä sittenkään oo mun juttu. Näin paidan alerekissä ja päätin sovittaa paitaa, koska henkarilla paita ei ollut yhtään edukseen. Mun kokoa ei ollut enää jäljellä, oli vaan 36 koko, paita näytti reilulle ja päällä se mun mielestä näytti kivalle ja hintalapussakin oli 5€ tarra joten ei muuta kuin kassalle.

Kynähameen mun oli tarkoitus laittaa viime vuona pikkujouluihin, mutta eihän se koskaan mun päälle eksyny, joten oli korkee aika käyttää hametta ja kivasti se mun mielestä sopii paidan kanssa.

Hitsit oli haastavaa saada ees jotenkin ihmisen näköisiä kuvia, kun ei ollu tuttuja ja turvallisia aurinkolaseja päässä. Tyyliin 500 kuvaa, joista 490 mulla on joko silmät kieros tai kiinni heh :) Päätin vähän enempi laittaa meikkiä, mitä normaalisti pidän, nykyään kun oon aika laiska panostamaan meikkaamiseen. Korviksiakin oon alkanu taas pitämään ja ne tuo kyllä kivan yksityiskohdan asuun.

Paita H&M/ Hame Zalando/ Kengät Boozt/ Laukku Gina Tricot

Kesälomareissu Ouluun

Moikka pitkästä aikaa, tai no jos viikko lasketaan pitkäksi ajaksi :) Oulun reissulta ollaan palattu ja arki astunu kuvioihin.Meillä pojat ei oo ikinä ollu Oulussa, eikä Vaasa-sektorilla katsottuna tuola ylhäällä päin, joten siksi meidän reissu kohdistu sinne. Reissataan paljon vuoden aikana kyllä alas päin, eli mm.Tampereen suunnalle, joten kivaa vaihtelua oli lähteä ihan toiseen suuntaan.

Lähettiin tosiaan sunnuntaina aikasin aamulla ajamaan kohti Oulua ja siinä matkalla pysähdyttiin mm. hiekkasärjillä. On muuten tosi kaunis paikka ja pojat tykkäs etsiä sielä Pokemoneja. Yövyttiin Oulussa hotel Edenissä ja me kyllä tykättiin hotellista, vaikka luin ennen reissua kun jotkut on haukkunu kyseistä hotellia mm. että huoneet on tunkkasia, no ei ainakaan meidän oma ollu, tympee asiakaspalvelu häh no ei tod ollu, vaan respan väki on tosi ystävällistä ja iloista porukkaa. 

Kylpylässä sai uida niin paljon kun jaksoi ja siitä meidän pojat tykkäs kovaa. Meriveteen kun pojat uskaltaa vaan varpaita tyyliin kastella, kun vesi on niin kylmää :) 

Hotellista teki kivan myös se, eli todella iso plussa oli, että hotellin tavallaan pihassa on iso ranta- alue, nimeltään Nallikarri. Niin kaunis paikka ja rannalla oli jätskikioskeja missä oli kiva nauttia jädejä.

Vuokrattiin hotellin läheltä camping-alueelta polkuautot tunniksi ja niillä huristeltiin pitkin rantoja menemään.  Alku meni todella hyvin, kun tehtiin niin, että yhtä ohjaa minä ja toinen poika kyydissä ja toisessa mies ja vanhempi poika. Noh tottakai veljekset halus kokeilla olla samassakin autossa ja yhdessä ohjata, no siitä se show sitten alkoi, kun veljekset alkoi kinastella mihin suuntaa mennään, kumpi on parempi kuski ja kumpi ohjaa jne. Mentiin miehen kanssa edeltä ja katottiin hetken päästä taakse, kun veljekset tuli ja kauhee marmatus vaan kuului ja hetken päästä ne oli ojassa :)  Loppumatka sitten menikin alku kokoonpanolla.

 Käytiin myös Superparkissa, jossa ei olla aikasemmin käyty, kiva paikka oli kyllä ja mun vauhtihirmut tykkäs ja saivat kuluttaa energiansa sinne. Ainut miinus oli, että aikuisetkin joutu maksamaan sisälle, vaikka tyyliin oot vaan vahtina/huoltajana. 

 Poika tykkäs kovaa flamingo uimalelusta ja siitä, että ei tarvinnu jos ei halunnu kastua yhtään/sai olla vaatteet päällä vedessä. Vesi tuntui alkuun niin kylmältä mutta kyllä siihen tottu. Lintu pysyi veden päällä, eli ei upottu eikä kaaduttu sillä heh :) Alkuun jännitin kyllä pääsenkö edes sen päälle, silleen hienosti etten ny ihan heti oo sukeltamas ja nolaas itteeni :)

 Ennen reissua ostin punasen mekon, jossa on röyhelö hihat ja punanen väri onki noussu tänä kesänä mun suosioon ja kun siihen yhdistää toisen lempparin eli röyhelön, niin ei voi olla kuin hyvä combo kyseeessä. Järkkäriä ei käytetty, kun parissa asukuvassa, joista laitan myöhemmin materiaalia. Kännykällä kyllä räpsin paljon kuvia ja kaikki nämä onki sillä otettu.