Onnellisen aikuisen naisen opas

Sosiaalisessa mediassa mielestäni liikaa puututaan toisten ihmisten ulkonäköön ja siihen että kaikkien pitäisi näyttää nuorelle,laihalle, treenatulle jne. No mitäs jos et täytä näitä kriiteerejä, oletko ansainnut muiden ihmisten haukut?  Itse en täytä näitä kriteerejä, vaan vartaloni on täynnä elämisen jälkiä, kasvoillani on ryppyjä ja "virheitä", selluliittiä on jaloissani ja vatsassani on jälkiä kahdesta ihanasta pojasta, sekä ikäni lähenee keski-ikää mutta so what. Tarkoittaako se, että jos et ole ns. täydellinen sinulla ei voi olla hyvä itsetunto, eikö siis ylipainoisella ihmisellä voi muka olla hyvä itsetunto onko se vaan kauniille ja laihoille tarkoitettu määrite? Mä koen, että mun itsetunto on tällä hetkellä hyvä ja olen sinut itseni kanssa.

En hae täydellisyyttä, koska sellaista ei mielestäni ole. Yritän kovaa elää terveellisesti, mutta aina se ei onnistu vaikka kuinka yrittäisin, en kuitenkaan solvaa tai ole itselleni liian ankara. Mulla nousee karvat pystyyn, kun kuulen jonkun haukkuvan ylipainoisia ihmisiä laiskoiksi,rumiksi tai surkeiksi ja tyhmiksi  jne. Miten noin julmasti voi jollekkin sanoa, se mitä sen lukemat puntarilla näyttää ei todellakaan määritä ihmisen luonnetta. Peili näyttää todella pienen murto-osan vaan ihmisestä ja se näyttää vaan ulkokuoren. Se millainen ihminen oikeasti on, se piilee kuoren sisällä, ja vasta tutustumalla ihmiseen pääset kuoren läpi todelliseen minään, joten älä koskaan tuomitse ihmistä ulkonäön perusteella.

Kuka sen määrittää, että vaan laihat ovat kauniita, fiksuja,ahkeria jne. pyh pyh ei pidä yhtään paikkaansa. Nykyään ihmiset on niin tunteettomia, ystävällisyys ja hymy ei maksa mitään, mutta silti se tuntuu olevan niin vaikeeta monelle mutta miksi?
Ihmiset alkaa jo tosi nuorena turvautumaan kauneusoperaatioihin, koska ikääntyminen pelottaa.Miksi ikääntymisen merkit eivät saa näkyä, vaan ne pitää keinolla millä hyvänsä saada pois näkyvistä. Nykyään ihmisen ulkoinen habitus on isommassa roolissa, kuin todellinen minä.

 Moni ihminen varmasti kamppailee painonsa kanssa ja jatkuvasti syyllistää itseänsä, vuosia jatkuvat diettiyritykset eivät tuota toivottua tulosta ja mieliala alkaa olemaan pohjamudissa, sellainen ihminen ei tarvitse/ansaitse mielestäni kaiken päälle vielä ulkopuolisten haukkuja, sillä kaikki eivät sitä kestä. Toisille ihmisille ulkopuolisten haukut saa vaan lisäpotkua ja halua näyttää kaikille ilkeille ihmisille, että mä pystyn siihen. Näin kävi mulla, vuosia kuulin sanoja  isokokoinen, lihava, ylipainoinen jne nämä sanat sai mut niin raivonpartaalle, että aivan kun naks olis kuulunut päässä ja se oli sitten siinä.

Mä päätin näyttää kaikille näiden sanojen takana oleville, että täältä pesee ja kilot rapisee. Mutta on myös niitä ihmisiä, jotka vajoavat entistä syvemmälle toisten rumista sanoista, ja kaikki tuntuu mahdottomalta. Mutta älkää koskaan luovuttako, vaikka kuka sanois mitä. Älkää päästäkö muiden ilkeitä sanoja liian syvälle satuttamaan ja tekemään tuhoa. Sillä kun päästää ilkeät sanat liian ihon alle, voi se tehdä sellastakin hallaa/pahaa jälkeä, joita ei edes aika paranna.

Kaikki ei ole tarpeeksi vahvoja taistelemaan elämän vastoinkäymisiä vastaan. Osa taistelee kuin sotilas, osa luovuttaa ensimmäisellä rintamalla. Elämässä täytyy ottaa huomioon muidenkin tunteet, eikä arvostella muita aivan kuin itse olisi täydellinen. Sellaista ihmistä ei löydy, joka koko elämän pystyy olemaan tekemättä pientäkään virhettä.

Mä ainakin kannan omaa kroppaani ylpeänä ja juuri sellaisena kuin se tällä hetkellä on, vaikka se kuinka monen mielestä ei olisi hyvä ja kävelen kaduilla sen näköisenä/tyylisenä mistä itse pidän, en sen mukaan mitä yhteiskunta sanoo että sen  pitäisi olla. Elämän vastoinkäymiset on niin paljon mua kovettanut, että mä en nykyään piittaa mitä muut musta ajattelee/puhuu. Mä vaalin hyviä käytöstapoja ja siitä puhun myös omille lapsilleni paljon. Ei tarvi saada kymppejä kokeista ja olla kaikessa paras, vaan kun yrittää parhaansa, huomio ja auttaa muita, sekä osaa käyttäytyä hienosti, niillä eväillä pääsee yllättävänki pitkälle.

Nuoruuden koulukiusaaminen,rahattomuus, aikuisiän ylipaino, sekä oman lapsen sairastuminen. (tästä kerron ehkä joskus enemmän) Olen tehnyt itseni kanssa todella kovan työn, että sain nämä selätettyä ja että pääsiin tähän pisteesen missä olen nyt.
 En kuitenkaan elä katkeruudessa, en kanna kaunaa kiusaajilleni enkä elämälle, enkä syyllistä itseäni vaikka ylipaino sai minusta otteen. En piiskaa itseäni virheistäni, vaan yritän ottaa niistä opikseni. Elämästä pitää yrittää löytää ne hyvätkin puolet, edes ne pienet eikä antaa negatiivisuudella valtaa. Jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää, oli virheitä tehty tai ei. Pitää oppia arvostamaan pieniä asioita joita ympärillä on.

Elämä on kuin junamatka, ihmiset astuvat syntyessään kyytiin. Toisille koko matkareitti on suora ja onnellinen, sekä matkaan mahtuu paljon iloa, naurua ja riumua, toiset tekevät matkansa vaikeiden kiertoteiden kautta, johon mahtuu paljon odottavia ja piinaavia pysähdyksiä. Junasta poistuu ihmisiä määrätyllä pysäkillä, ja sisään astuu uusia. Välillä sinulla on vierustoveri, välillä istut yksin. Koskaan et voi tietää tarviiko kanssamatkustaja apuasi. Ole valmis auttamaan, koska me itsekin tarvitsemme tietyssä vaiheessa matkaamme jotakuta.
Loppupeleissä meille kaikille reitin päämäärä on sama, joten yritä kaikin keinoin tehdä matkastasi mielyttävä, sillä paluulippua ei ole <3


Tämän kirjoituksen takaa löytyy, onnellinen aikuinen nainen.

-Love Mea-

2 pojan äiti/Vaimo= väsynyt

Vatsasi seudulla komeilee haaleat "tatuoinnit" jotka ovat merkit kahdesta ihanasta pojasta ja heidän tulemisesta mun elämään. Nämä merkit ovat ikuiset muistot ja rakkaampia minulle kuin mikään sixpack vatsa. Kahden pojan äitinä ja vaimona, sitä vetää itsensä välillä niin äärirajoille että oma jaksaminen unohtuu täysin. Jos huilahdan olenko huono äiti/huono vaimo ja laiska ihminen? Kerran talossani on poikia on meno ja vilske myös sen mukaista, arkeni ei ole kimallusta ja kurmeeta, vaan kuten normaaliin elämään kuuluukin, elämässäni on alamäkiä ja välillä tie on todella kuoppainen.
Välillä saan pukea korkkarit jalkaan ja tehdä tyttöjen/naisten juttuja, välillä huomaan seisovani eteisessä hiukset sotkussa, meikittä maila kädessä ja odotan että poikani pukee maalivahdin varusteita päälle. Sillä alkamassa on minun ja pojan yhteinen aika ja poika odottaa että äiti aloittaa selostamaan meidän katulätkä peliä. Poika maalissa äidillä maila kädessä ja äidin suusta tulee " Rinne torjuu mutta Kanadan pelaaja tekee uudelleen hyökkäyksen"  Hömppä äitinä nämä pojat saa mut kaikkeen hulluuksiin aina mukaan ja pitää mut vauhdissa :)
Yritän saada jokaisesta päivästäni jotain hyvää irti, koska huonoissa asioissa rypeminen tuo itselleni vaan lisää tuskaa ja vetää oloni alaspäin.
Haaveilen, mutta yritän myös nauttia siitä mitä minulla on. En omista fitness kroppaa, en käy salilla 5 kertaa viikossa, enkä banaanin syönnin jälkeen saa huonoa omaatuntoa. Vartalossasi on ruttuja ja kuopia (sellua)  sekä kasvoillani on ryppyjä, ne ovat jälkiä siitä että olen tähänkin ikään asti kokenut paljon ja elämisen jäljet kuuluukin näkyä.
En omista parhainta kuntoa, mutta koen kaiken muun tekevän minut onnellisemmaksi.Terveys, perhe ja ystävät on paljon tärkeämpää kuin mikään materiaali ja ulkokuori. Olen itsestäni ylpeä, sillä lähes satakiloisesta naisesta olen päässyt tähän pisteeseen, mutta saako itsestään olla ylpeä vai onko se joillekki liikaa ja vaan itseään kehumista ja näytille tuomista? En ole koskaan ollut sokerilakossa ja tuskin tulen ikinä olemaankaan, en siihen pysty enkä niin tiedä haluanko edes. En ole minimaalinen, enkä halua olla vaan minun on hyvä olla juuri tällainen kuin olen eli väsynyt mutta onnellinen äiti <3