Ruutua ja pitsiä & lisää asiaa erityislapsesta

Ollut joka päivä jotain menoa, että en oo ehtiny täälä blogin puolella käymään. Pojan terapia käyntiä/valmennusta, meidän koiran eläinlääkäri oli tällä viikolla. Hugolta, eli meidän koiralta poistettiin hammaskiveä ja leikattiin kynnet ja nämä tapahtui nukutuksessa, joten hieman tokkurainen koira on ollut, mutta nyt se alkaa olemaan oma itsensä. Otettiin koira aikoinaan terapia koiraksi meidän pojalle.

Niin ihana Nepsy-valmentaja meidän pojalla, tunnin jälkeen hän vei meidän pojan Mäkkäriin syömään, koska pojalla oli hiljattain synttärit. Todella ihana teko ja poika oli niin onnellinen tästä. Pojalla on siis menossa tällä hetkellä Nepsy valmennus.  Puhetarapiaa poika sai n. 8 vuotta mutta se loppui ala-asteella, koska katsottiin, että poika on niin hyvin jo kuntoutunut, että puheterapialle ei ole enää tarvetta. Huh tätä lausetta en olis vuosia sitten ikimaailmassa uskonu että joskus kuulen.

Kävin tässä yks päivä mun vanhaa päiväkirjaa läpi, mihin oon kirjottanu asioita näiden vuosien varrelta. Huh, oli kyllä paljon asioita mitä en muistanut että ollaan koettu. 

Sain kyselyä mistä aloin aikoinaan huomaamaan, että kaikki ei ole niin kuin pitää pojan kohdalla. Itseasiassa tämä on ollut mun mielessä viime päivät ja tänä päivänäkään en osaa tarkkaa syytä sanoa, muuta kuin klassinen äidinvaisto. Kaikki alkoi kun poika oli n. 2.5 vuotias. Poika sanoi sanoja siinä missä muutkin, mutta yht.äkkiä poika alkas unohtamaan niitä. Jos esim osasi sanoa kymmenen eri sanaa, sanoja alkasi hiljalleen hävitä ja oli enää pari sanaa mitä osasi. Toinen syy oli, että poika ei ottanut kunnolla katsekontaktia ja tapasi välillä leikkiä esim junaradalla monta tuntia, ilman että liikahtikaan. Kun huusin pojan nimeä, ei poika reagoinut tähän mitenkään. Alkasin hiljalleen huomaamaan, että poika ei ymmärrä kun puhun hänelle, ei edes yksinkertaisia lauseita/sanoja. Poika söi todella hyvin pienenä, kaikki ruoka uppos hyvin. Reilu kaksi vuotiaana määrättyjen ruoka-aineiden syöminen loppui kuin seinään. Perunaa poika ei pystynyt syömään, ilman että olis oksentanut, lautasella ei saanut olla kuin yksi ruoka kerrallaan, eli eri ruoat eivät saaneet koskettaa toisiaan millään lailla. Hiljalleen alkasi pojan ruoat niukentua, niin että ei ollut kuin pari ruoka-ainetta mitä poika söi. Värinä taas mikään ei saanut olla mustan väristä, esim salmiakkia, lakritsaa poika ei pystynyt syömään. 

Nykyään ruoat saa koskettaa kyllä toisiaan, eikä poika ole enää niin tarkka tästä, mutta tänä päivänäkään poika ei syö määrättyjä ruoka-aineita ja koulussa poika saa ruokalasta "omat" ruoat. Hiljalleen kokeillaan ottaa ruokatottumuksiin uusia ruokia mukaan, välillä tulee positiivia yllätyksiä, välillä taas mitään muutosta ei näy. Tähän asiaan ollaan jo niin totuttu ja sen kanssa opittu elämään. Eli pojalla on meillä omat ruoat ja me muut syödään niitä perus kotiruokia.

Jos lähdettiin kun poika oli pieni mummolaan, meidän piti mennä aina samaa reittiä ja tästä ei saanut poiketa. Tai mun piti edellispäivänä tarkkaan kertoa pojalle mitä huomenna tapahtuu.  En voinut tosta noin vain ostaa esim uutta pipoa pojalle. Jos poika tottui johkin määrättyyn, ilman "kohtausta" tästä ei selvitty, eli päähän ei saanut laittaa uutta pipoa.  Tarkennan tähän, pojalla ei ole autismia, niitä piirteitä kyllä oli pienenä, mutta diagnoosia ei tästä ole. Ei se mikään salaisuus ole, eli mun pojalla on dysfasia, asperger, sekä add ja tämä add diagnosointi tuli vasta pari vuotta sitten.

Neuvolassa kukaan ei huomannut mitään "outoa" vaan itse otin lastenlääkäriin yhteyttä, kun aloin huomaamaan, että kaikki ei ehkä ole niin kuin pitää.  Siitä se kaikki sitten lähti rullamaan, ainakin jotenkin. Kyllä mä muistan puhelinsoiton puheterapiaan, kun mulle sanottin joo ei ole aikoja, menee ainakin vuosi, että pääsee. Soitin uudelleen, että nyt on pakko olla aikoja, sillä on tavallaan "kiire" tapaus, vastaus oli "aa katos joo oli meillä sittenkin aikoja ensi viikolle", että muistakaa älkää antako periksi.

 Näitä asioita oli siis, silloin kun poika oli pieni ei nykyään. Meidän elämä on vuoristorataa, välillä voi mennä kuukausiakin että kaikki menee hyvin, eikä ole mitään ongelmaa, välillä taas ollaan kuopassa ja tuntuu niin vaikealle nousta kuopasta ylös. Omasta lapsesta on aina suuri huoli, mutta meidän erityislapsesta mulla on sydän aina vähän enemmän kallellaan.

Käytiin pojan kanssa hiljattain verikokeissa, valkosolut ovat liian alhaalla ja uusiin testeihin joudutaan parin viikon päästä. Pojalla oli nuorempana sama juttu,silloin leukemia epäily tuli puheeksi. Mitään syytä ei silloin saatu selville, miksi pojan arvot olivat alhaalla. Nyt näyttäisi siltä että ollaan samassa pisteessä, silloin ressasin niin paljon ja vietin niin monet unettomat yöt, nyt yritän joka päivä ajatella jotain muuta, etten ala etukäteen tästä ressaamaan.

Mun poika oli niin ihana yks päivä, juttelin sen kanssa kaksistaan ennen kun se meni nukkumaan. Poika halus kertoa mulle "äiti oot aina auttanu mua ja ollut mun tukena ja oot aina tehnyt mun kanssa kaikkea kivaa, koskaan en voi sua kiittää tarpeeksi, mutta lupaan kun oot vanha mä hoidan sua ja autan, enkä koskaan jätä sua yksin"  <3

(Ei oikeen ollut mitään järkevää, tekstiin sopivaa kuvaa laittaa, joten laitoinpa sitten alkuviikon asukuvat. Pitsipaita, joka löytyi alesta aikoinaan yhdistettynä ruutubleiserin kera)

Kun aloitin aikoinaan bloggaamaan, mun poika otti aina mun kuvat, koska oli kiinnostunut valokuvaamisesta. (Toki ottaa se satunnaisesti vieläkin) Tähän väliin voin sanoa, kyllä kyseessä oli mun erityislapsi joka otti nämä mun kuvat <3

Takki H&M

Housut Only

Kengät Mango

Paita H&M

Laukku Valentino